Suojeluskunnat

SUOJELUSKUNTAJÄRJESTÖ

Tämä sivu on omistettu vuonna 1944 lakkautetulle Suomen Suojeluskuntajärjestölle.

Miten syntyi Suojeluskuntajärjestö?

Suojeluskuntatoiminnan ensiaskeleet otettiin varsinaisesti jo ensimmäisen sortokauden loppuvaiheessa 1905 - 1906. Venäjän kärsittyä kirvelevän tappion Japanin sodassa tyytymättömyys keisaria kohtaan purkautui marraskuussa 1905 suurlakkona. Järjestysvallan halvaannuttua sekä porvarit että työväestö perustivat ulkomaisten esikuvien mukaan omia aseellisia kaartejaan. Helsingissä suojeluskunta ja punakaarti ottivat aseellisesti yhteen Hakaniemen torilla Viaporin kapinan aikaan heinäkuussa 1906 sillä seurauksella, että seitsemän suojeluskuntalaista, kaksi mielenosoittajaa ja yksi poliisi saivat surmansa. Suurlakon aikaan perustettujen suojeluskuntien tarkoituksena oli vasemmiston vallankumoushankkeiden tukahduttaminen.

Suojeluskuntatoiminnan seuraava vaihe liittyy toiseen sortokauteen, jolloin aktiivinen vastarintaliike (aktivismi) ryhtyi aseellisesti taistelemaan Suomen autonomiaan kohdistuneita venäläistämistoimia vastaan. Aktivistit hankkivat aseita ja muuta apua lännestä. Seuraava vaihe oli vajaan 2000 suomalaisen vapaaehtoisen kouluttaminen jääkäreiksi Saksassa vuosina 1915 - 1917. Monet jääkärit tulivat Suomen itsenäistyttyä toimimaan Suomen armeijan ja suojeluskuntajärjestön palveluksessa upseereina ja aliupseereina. Maaliskuun vallankumouksen ja marraskuun suurlakon 1917 kuohunnassa työväenluokka ja porvaristo perustivat turvakseen omia aseellisia joukkoja. Tsaarin Venäjän luhistuminen merkitsi myös järjestysvallan luhistumista valtakunnassa. Suojeluskuntia perustettiin maahan nimenomaan yhteiskuntarauhan turvaamiseksi. Vasta vapaussotakirjallisuus alkoi juurruttaa kansalaisiin myyttiä siitä, että suojeluskuntia olisi alun perin perustettu salaisiksi taistelujärjestöiksi, joilla Suomi irrotettaisiin Venäjästä.

Aktivistiset palokunnat muuttuivat syksyn 1917 aikana vähitellen paikallisiksi suojeluskunniksi. Suojeluskuntien ja työväen punakaartien väliset erimielisyydet kasvoivat räjähdyspisteeseen tammikuun lopussa 1918. Pohjanmaalle paennut Suomen senaatti julisti suojeluskunnat valtakunnan lailliseksi sotavoimaksi 25.1.1918. Valkoisten saavuttaman voiton jälkeen suojeluskuntatoiminta järjestettiin uudelleen.

Mikä oli Suojeluskuntajärjestö?

Valtakunnan kaikki suojeluskunnat muodostivat Suomen Suojeluskuntajärjestön, joka jakaantui suojeluskuntapiireihin. Suojeluskuntapiirit puolestaan jakautuivat suojeluskunta-alueisiin ja suojeluskunta-alueet suojeluskuntiin. Kussakin kunnassa asuvat suojeluskuntalaiset muodostivat yhteisen kunnan mukaan nimetyn paikallisen suojeluskunnan

Vuonna 1926 Suomessa oli kaikkiaan 183 suojeluskunta-aluetta, joihin kuului 457 suojeluskuntaa. Lisäksi suojeluskunta-alueisiin kuulumattomia suojeluskuntia oli maassa 144, joten kaikkiaan suojeluskuntia oli 601.

Vuoden 1937 lopussa Suomessa oli 22 suojeluskuntapiiriä, jotka jakaantuivat 271 suojeluskunta-alueeseen ja 659 suojeluskuntaan. Suojeluskunta-alueiden muodostaminen oli siten saatettu päätöksen ennen talvisodan syttymistä.

Armeijan ja suojeluskuntajärjestön välinen kilpailutilanne johti vasta itsenäistyneessä tasavallassa arvovaltakiistoihin ja johtomiesten valtataisteluihin. Sotaväen päällikkö Aarne Sihvo halusi alistaa suojeluskuntajärjestön sotaväen päällikön alaisuuteen. Motiivina oli maltillisten sosialidemokraattien sitominen osaksi vapaaehtoista maanpuolustustyötä, sillä orastavaa demokratiaa uhkasi äärioikeistolainen liikehdintä. Ensimmäisen tasavallan johtavat jääkäriupseerit, sotaväen päällikkö Aarne Sihvo ja Suojeluskuntain ylipäällikkö Lauri Malmberg joutuivat usein erimielisyyksiin järjestön riippumattomuudesta.

Suojeluskuntajärjestö vakinaistettiin eduskunnan vuonna 1927 säätämällä lailla. Samalla suojeluskunnat julistettiin virallisesti tasavallan puolustusvoimien osaksi. Suojeluskuntajärjestön toimintaa johti lain perusteella tasavallan sotavoimien ylimmän päällikön alaisena Suojeluskuntain päällikkö, jonka tuli nauttia järjestön luottamusta.

Mitä tehtäviä oli Suojeluskuntajärjestöllä?

Suomen verisen vapaus- ja sisällissodan jälkeen Suomen senaatti vahvisti 2. elokuuta 1918 asetuksen suojeluskunnista.

Asetuksen mukaan suojeluskuntien tarkoituksena oli maan hallituksen ohjeiden mukaan

edistää kansan puolustuskuntoisuutta sekä turvata laillista yhteiskuntajärjestystä.

Tämän päämäärän toteuttamiseksi suojeluskuntien tuli antaa jäsenilleen

- sotilaallista kasvatusta

- edistää voimistelua

- urheilua

- kansalaiskunnon kasvamista

- sekä toimia tarvittaessa vakinaisen armeijan ja järjestysviranomaisten tukena

Puolustuslaitoksessa siirryttiin 1934 aluejärjestelmään, mikä merkitsi suojeluskuntajärjestön kytkemistä entistä tiiviimmin tasavallan puolustusvoimiin. Järjestön tehtävänä oli asettaa suojeluskuntakaaderi mahdollisessa liikekannallepanotilanteessa. Aluejärjestelmää koskeva puolustuslaitosasetus annettiin kesällä 1933.

Talvi- ja jatkosodan aikana Suojeluskuntain yliesikunta muodosti sen rungon, jonka ympärille rakennettiin Kotijoukkojen esikunta. Sotavuosina suojeluskuntien tehtävänä oli turvata kotirintaman turvallisuus huolehtimalla ilmavalvonnasta ja erinäisistä vartiotehtävistä. Lisäksi suojeluskunnissa annettiin koulutusta etenkin sotilaspojille ja kotijoukkoihin sijoitetuille miehille.

Keitä olivat suojeluskuntalaiset?

Jäsenyys suojeluskunnissa oli vapaaehtoista ja edellytti jäseniltä uskollisuutta vallitsevaa yhteiskuntajärjestelmää kohtaan.

Suojeluskuntien jäsenistö jaettiin varsinaisiin ja kannattaviin jäseniin.

Varsinainen jäsen oli velvollinen osallistumaan harjoituksiin. Mikäli tätä velvollisuutta laiminlyötiin, suojeluskuntalainen voitiin erottaa suojeluskunnan jäsenyydestä. Suojeluskunnan jäsen voitiin erottaa suojeluskunnasta myös esimerkiksi vankeusrangaistuksen takia tai muun suojeluskuntalaiselle ”sopimattoman elämän” perusteella.

Kannattaviksi jäseniksi saattoivat päästä 45 vuotta täyttäneet sekä nuoremmista sellaiset miehet, jotka sairauden tai ruumiinvian takia olivat kykenemättömiä rintamapalvelukseen. Kannattavilla jäsenillä ei ollut harjoitusvelvollisuutta, mutta he suorittivat suojeluskunnalle vuosittaisen kannatusmaksun.

12 - 16 -vuotiaat pojat saattoivat liittyä jäseniksi suojeluskuntien poikaosastoihin heidän vanhempiensa yhteiskunnalliseen asemaan tai puoluekantaan katsomatta ja heidän nimenomaisella suostumuksellaan.

Elinaikanaan suojeluskuntajärjestö ja siihen läheisesti kytkeytynyt Lotta Svärd tekivät pitkäjänteistä maanpuolustustyötä. Vuonna 1938 suojeluskuntiin kuului 111 000 miestä ja Lotta Svärd -yhdistyksiin 105 000 naista. Lisäksi vapaaehtoisessa maanpuolustustyössä oli mukana 28 000 suojeluskuntapoikaa ja 23 000 pikkulottaa. Kysymys oli siten suuresta suomalaisesta joukkoliikkeestä, johon osallistui ennen toista maailmansotaa yli neljännesmiljoona suomalaista.

Suojeluskuntain yliesikunnan vuonna 1934 tekemän tutkimuksen mukaan suojeluskuntien jäsenistä oli

52 % maanviljelijöitä ja kalastajia

15 % virkamiehiä ja virkailijoita

14 % maatalous-, teollisuus- ja muuta työväkeä

7 % opiskelijoita

6 % palveluskuntaa

6 % teollisuus-, liikkeen-, käsityöläis- ja vapaiden ammattien harjoittajia

Miten lottatoiminta kytkeytyi osaksi suojeluskuntien toimintaa?

Eri paikkakuntien lottaosastoista tai suojeluskuntien ompeluseuroista syntyi vuonna 1921 Lotta Svärd -järjestö. Lottatoiminta jakaantui alueellisesti suojeluskuntapiirejä vastaaviin piireihin sekä paikallisosastoihin. Lotta-Svärd keskittyi tukemaan suojeluskuntajärjestöä muonituksen, lääkintähuollon ja varainkeruun muodossa. Keskustelu lottien aseellisesta kouluttamisesta tyrehtyi alkuunsa Mannerheimin vastustukseen, sillä Mannerheimin mielestä sodankäynti oli yksinomaan miesten oikeus ja velvollisuus.

Millainen oli suojeluskuntalaisten aseistus?

Sisällissodan päätyttyä 1918 Suomeen jäi runsaasti venäläisiltä sotasaaliina saatuja varusteita, aseita ja ammuksia. Lisäksi valkoiset hankkivat sodan aikana ja välittömästi sen jälkeen etupäässä maavoimien aseistusta Saksasta ja Saksan Itämeren Divisioonalta ennen sen lähtöä maasta. Suojeluskuntien aseistaminen tapahtui siten, että puolustuslaitoksen varastoista luovutettiin järjestön käytettäväksi aseita, ampumatarvikkeita sekä erinäisiä muita välineitä. Järjestön hallussa oli vuoden 1919 alussa noin 80 000 kivääriä, 134 konekivääriä, 16 japanilaista vuoritykkiä, noin 10 miljoonaa kiväärinpatruunaa sekä noin 500 laukausta vuoritykkejä varten.

Aseistus oli alun alkaen hyvin kirjava. Lisäksi huomattava osa kivääreistä oli viallisia tai ampumatoimintaan kelpaamattomia. 1920-luvun alussa suojeluskuntien kiväärikanta yhdenmukaistettiin siten, että pääasialliseksi suojeluskuntakivääriksi valittiin venäläinen kolmen linjan kivääri vuosimallia 1891. Vuosikymmenen kuluessa suojeluskunnissa otettiin käyttöön m/24 m/28 ja m/28-30 -sotilaskiväärejä. Kiväärikannan uusimiseksi suojeluskunnat ryhtyivät aktiivisesti tukemaan asehankintoja. Suojeluskunta maksoi puolet ja suojeluskuntalainen puolet kiväärin m/28-30 hankintahinnasta (noin 200 - 300 markkaa). Suojeluskunta jakoi suojeluskuntalaisille kotiin pääsääntöisesti vanhemman mallisia aseita. Mikäli suojeluskunnan jäsen halusi itselleen uudemman mallin kiväärin, hänen oli itse sellainen kustannettava. Ammuksia suojeluskunnat jakoivat jäsentensä käyttöön varsin auliisti. Koulutuskäytössä oli lisäksi käytössä Maxim- ja Colt-konekiväärejä, Bergman- ja Suomi-konepistooleja sekä Lewis-pikakiväärejä.

Suojeluskuntaan kuuluneella varsinaisella jäsenellä oli kotonaan paitsi ase ja patruunataskut, myös suojeluskuntapuku ja lakki. Talvisotaan lähdettäessä suojeluskuntalaiset olivat paremmin koulutettuja, aseistettuja ja puettuja kuin muut reserviläiset.

Mikä merkitys suojeluskunnilla oli talvi- ja jatkosodassa?

Suojeluskuntajärjestö oli paitsi maanpuolustusjärjestö myös antikommunistinen ja Neuvostoliiton-vastainen aatteellinen järjestö. Suojeluskuntien luoma aatteellinen henki oli merkittävä tekijä talvisodan hengen synnyssä. Sosialidemokraatit eivät enää 1930-luvun lopulla vaatineet Suojeluskuntajärjestön lakkauttamista, vaan ymmärsivät järjestön merkityksen maanpuolustukselle. Suojeluskuntajärjestö oli kouluttanut kymmeniä tuhansia miehiä erilaisiin sodanajan tehtäviin. Näitä taitoja tarvittiin toisessa maailmansodassa. Suojeluskuntien ja suojeluskuntalaisten merkitys oli suurimmillaan talvisodassa, sillä Puolustusvoimat aloitti kertausharjoitusten järjestämisen vasta aivan 1930-luvun lopussa.

Ylimääräisten kertausharjoitusten (YH) alettua lokakuussa 1939 suojeluskuntapiirit järjestivät linnoitustyövoimaa Karjalan Kannakselle. Yhteensä linnoitustöihin osallistui noin 65 000 suojeluskuntalaista ja 2500 lottaa. Suojeluskuntalaiset erottuivat muista rintamajoukoista paremman koulutuksen sekä aseistuksen ja varustuksen takia. Lisäksi he olivat kenttäarmeijan aatteellisesti valveutuneinta joukkoa, jolla oli eniten menetettävää, mikäli Neuvostoliitto olisi miehittänyt Suomen.

Kenttäarmeijan perusyksiköt koottiin aluejärjestelmän mukaisesti. Esimerkiksi pioneerikoulutusta antanut suojeluskunta-alue muodosti liikekannallepanossa pioneerikomppanian rungon. Usein suojeluskunta-alueen aluepäällikkö siirtyi kenttäarmeijassa komppanianpäälliköksi ja paikallispäällikkö komppanian vääpeliksi. Suomalaisen aluejärjestelmän etuna oli myös se, että päällystö tunsi näin miehensä ja miehistö päällystönsä. Talvisodassa runsas viidesosa kenttäarmeijan vahvuudesta eli 60 000 miestä kuului suojeluskuntiin. Talvisodan alkaessa Suomessa oli noin 15 000 reserviupseeria, joista noin 8500 lukeutui suojeluskuntiin.

Kotirintaman puolustus jäi talvi- ja jatkosotien aikana suojeluskuntien vastuulle. Suojeluskuntien kotirintamalle jääneistä miehistä ja sotilaspojista muodostettiin ilmasuojelujoukot, joiden tehtäviin kuuluivat erilaiset vartiointitehtävät, desanttien torjunta, väestönsuojelu sekä palon- ja kulontorjunta. Esimerkiksi Kainuun suojeluskuntapiirissä noin neljännes kaikista ilmasuojelujoukkojen miehistä kuului suojeluskuntiin.

Miksi Suojeluskuntajärjestö lakkautettiin?

Moskovassa 19.9.1944 solmitussa välirauhansopimuksessa Suomi sitoutui "hajoittamaan kaikki sen alueella toimivat hitleriläismieliset (fascisminluontoiset) poliittiset, sotilaalliset ja sotilaallisluontoiset samoin kuin muutkin järjestöt, jotka harjoittavat Yhdistyneille Kansakunnille ja erityisesti Neuvostoliitolle vihamielistä propagandaa". Valvontakomission puheenjohtajan Andrei Zhdanovin painostamana suojeluskuntajärjestö lakkautettiin eduskunnan tekemällä päätöksellä 3.11.1944. Kolmisen viikkoa myöhemmin saman kohtalon koki myös Lotta-Svärd -järjestö, vaikka kumpaakaan järjestöä valtaosa suomalaisista ei pitänyt fasistisina järjestöinä.

Neuvostoliitto ei voinut hyväksyä suojeluskuntien toiminnan jatkumista, koska Suomi olisi voinut kiertää rauhansopimuksen määrittelemää asevoimien enimmäisvahvuutta ylläpitämällä sotavoimien alaisissa suojeluskunnissa kuinka paljon tahansa aseistettuja sotilaita. Mahdollisessa sissisodassa suojeluskuntien kouluttamat paikallisjoukot kykenisivät aiheuttamaan tuntuvia tappiota miehittäjälle. Sodan voittaja korosti sotilaallisten syiden lisäksi poliittisia syitä. Neuvostoliiton kaltaisessa yhden ideologian diktatuurimaassa suojeluskuntien lakkauttamispäätös oli tarkoitettu myös Neuvostoliiton sisäiseen käyttöön

Oliko Suojeluskuntajärjestö fasistinen järjestö?

Suomen työväestö karsasti suojeluskuntia, koska vapaussodassa 1918 suojeluskunnat olivat muodostaneet valkoisen armeijan rungon. Vasemmisto leimasi suojeluskuntalaiset ”lahtareiksi”, joiden kontolla oli tuhansia punaisten kuolema ja nääntyminen vankileireillä. Valtaosa suojeluskuntien jäsenistä oli porvarillisesti ajattelevia, jotka äänestivät vaaleissa lähinnä maalaisliittoa tai kokoomusta. Poliittisessa kielenkäytössä kommunistit pitivät Suojeluskuntajärjestöä fasistisena järjestönä. Suojeluskunnilla oli poliittista valvontavastuuta varsinkin maaseudulla, jossa esikunnat kirjoittivat luotettavuuslausuntoja mm. poliisikouluun pyrkiville kansalaisille. Kommunistien ei haluttu myöskään pääsevän armeijassa päällystötehtäviin. Lisäksi suojeluskunnat tekivät yhteistyötä Etsivä Keskuspoliisin kanssa, joka jahtasi kommunisteja.

Vaikka itse Suojeluskuntajärjestö ei organisaationa suoraan osallistunut kommunistien vainoamiseen, useat suojeluskuntien johtomiehet ja rivijäsenet lähtivät mukaan 1930-lukujen taitteen oikeistoradikalismiin, lapuanliikkeeseen. Monien suojeluskuntalaisten mielestä vapaussota oli jäänyt kesken, kun kommunistit pyrkivät tekemään Suomessa vallankumouksen Neuvostoliiton tuella. Suomen Kommunistinen Puolue (SKP) oli kielletty puolue Suomessa, mutta sen jäsenet jatkoivat salaista toimintaansa erilaisten peitejärjestöjen avulla.

Mäntsälän kapina 1932 merkitsi koetusta Suojeluskuntajärjestölle. Mäntsälän kapinaan jälkeen jouduttiin Suojeluskuntajärjestössä turvautumaan ”puhdistuksiin”. Suojeluskuntien ylipäällikkö Malmberg antoi rangaistuksen 54 suojeluskuntapäällystöön kuuluneelle kapinajohtajalle. Rangaistukset vaihtelivat julkisista muistutuksista määräaikaisiin erottamisiin. Laajempiin ”puhdistuksiin” ei ollut mahdollisuutta siksi, että suojeluskuntajärjestö oli kytketty tiiviisti puolustuslaitoksen liikekannallepanojärjestelmään. Päällystön laajamittaiset erottamiset olisivat horjuttaneet pahoin koko rakennelmaa.

Neuvostoliitto määritteli Suojeluskuntajärjestön fasistiseksi järjestöksi Moskovan välirauhansopimuksessa 1944. Fasismi on usein määritelty poliittisena liikkeenä, jolle on tyypillistä yksilön alistaminen valtiolle, valtion henkilöityminen voimakkaaseen johtajaan (Führer, Il Duce), äärinationalismi, antisemitismi, militarismi ja imperialismi. Neuvostoliitto niputti samaan kastiin Saksan kansallissosialismin ja suomalaisen äärioikeiston. Toisaalta Neuvostoliitossa itsessään oli samoja piirteitä kuin fasismissakin, sillä kaiken vallan anastanut Josef Stalin tuhosi surutta poliittiset vastustajansa, vainosi vähemmistökansallisuuksia ja juutalaisia sekä harjoitti laajentumishaluista ulkopolitiikkaa.

Suojeluskuntajärjestö oli epäilemättä kommunisminvastainen ja suomalaiskansallinen järjestö, mutta fasistisena järjestönä sitä ei voida pitää. Valtaosa suojeluskuntien jäsenistä vieroksui lapuanliikkeen epädemokraattisia piirteitä ja pysyi lojaalina tasavallan lailliselle hallitukselle Mäntsälän kapinan aikana. Italian tai Saksan kaltainen fasismi ei Suomessa saanut laajempaa kannatusta, koska liikkeeltä puuttui Mussolinin tai Hitlerin tapainen selkeä johtohahmo. Tyytymättömyys lama-ajan puutetta vastaan purkautui Suomessa talonpoikaisiin pulaliikkeisiin ja olemassa oleviin puolueisiin. Fasismille tyypilliset rotuopit eivät nekään vakuuttaneet suomalaisia, koska suomalaiset olivat näissä teorioissa ”arjalaisia” alempia.

Kaikki suojeluskuntalaiset eivät olleet lapualaisia, mutta kaikki lapualaiset olivat suojeluskuntalaisia.

Pitäisikö Suojeluskuntajärjestö perustaa uudelleen?

Neuvostoliiton hajoaminen 1990-luvun alussa merkitsi Pariisin rauhansopimuksen 1947 artiklojen uudelleen tulkinnan. Samalla vuonna 1944 Neuvostoliiton painostuksesta lakkautetut järjestöt, kuten Suojeluskunta- ja Lotta-Svärd -järjestö nostettiin takaisin jalustalle. Asekätkijät saivat ylleen sankarinviitan. Historioitsijat julkaisivat lukuisia uusia tutkimuksia ns. valkoisen Suomen ilmiöistä, joista oli vaiettu Neuvostoliiton pelossa.

Kylmän sodan aikana vapaaehtoinen maanpuolustustyö keskittyi reservin aliupseerien ja reservin upseerien kerhotoimintaan, joka ei mahdollistanut varsinaista aseellista koulutusta. Rauhansopimuksen tulkinnan väljentyminen mahdollisti vapaaehtoisen maanpuolustustyön kehittämisen aseelliseen suuntaan Puolustusvoimien tiukassa valvonnassa. Näin syntyi Maanpuolustuskoulutus ry., joka järjestää sotilaskoulutusta ja muuta valmiuskoulutusta niin reserviläisille kuin naisille ja nuorillekin. Vapaaehtoisesta maanpuolustustyöstä käyty keskustelu on herättänyt huolestumista varsinkin poliittisen vasemmiston keskuudessa, joka on nähnyt kehityksessä militarismin piirteitä.

Valtiovalta on ottanut jyrkän kielteisen kannan suhteessa Suojeluskuntajärjestön uudelleen perustamiseen. Poliittiset päättäjät eivät halua Puolustusvoimien rinnalle vapaaehtoisista muodostettua ja kenties arvaamatonta ”aseellista kaartia” 1930-luvun tapaan. Lisäksi Suomen laki kieltää sotilaalliseen tapaan järjestettyjen yhdistysten perustamisen. Vuonna 2005 Hämeenlinnan hallinto-oikeus ei antanut lupaa perustaa Suomen Suojeluskunta ry -nimistä yhdistystä. Kiellon perusteena on seuraava lainkohta:

Yhdistyslain mukaan yhdistys, joka on katsottava jäseniltä vaadittavan kuuliaisuuden perusteella tai aseellisen varustautumisen vuoksi kokonaan tai osittain sotilaalliseen tapaan järjestetyksi, on kielletty.

Hallinto-oikeus toteaa perusteluissaan, ettei suojeluskunta-sanaa ole yhdistettävissä muuhun kuin vuonna 1944 lakkautettuun järjestöön. Lisäksi hallinto-oikeus katsoi, että yhdistys on ainakin osittain sotilaalliseen tapaan järjestetty, koska sen toimintaan kuuluisivat mm. turvallisuuspalvelujen tuottaminen jäsenkunnalleen, ase- ja itsepuolustuskoulutus sekä ampumaratatoiminta.

Maanpuolustusinnon kanavoimiseksi valtiovalta on tarjonnut tilalle erityisiä Maakuntajoukkoja, mutta niidenkin tarkoitusperiä on epäilty. Suojeluskuntajärjestö oli oman aikansa tuote. Sellaisenaan se ei enää palaa suomalaiseen yhteiskuntaan. Olisi vaikea kuvitella järjestön perustamista entiselle pohjalle, jossa suojeluskunnat pitivät silmällä poliittisen vasemmiston kannattajia.

www.romppainen.net